Äitienpäivä lähestyy.... 10.05.2007
Sinä keväänä kun synnyin toukokuun puolivälissä , oli ollut jo täysi kesä. Nyt juuri lumen ja viiman tuprutessa kasvoilleni, muistan äitiä. On kohta äitienpäivä ja haikeus iskee aina silloin. Haikeus ja ikävä. Äiti on ollut elämässäni tärkeä ihminen.
Iän karttuessa tulee aina vanhoja asioita mieleen. Lapsuus, nuoruus, veljet ja siskot. . Koti, isä ja äiti. Äiti oli lämmin, lastensa puolesta kaikkensa tekevä, intuitiivinen äiti. Hän tiesi heti, jos lasten elämässä oli vastoin käymisiä. Niistä ei tarvinnut kertoa, jos ei halunnut..Hän oli tukena silloinkin kun kaikki tuntui menevän päin seiniä. Usko siihen, että voimia sai Korkeimmalta, auttoi häntä jaksamaan vaikeissakin asioissa.
Mari on kirjoittanut äitienpäivärunon minulle, omalle äidilleen. Tässä on kohta, joka varmasti sopii monelle äidille. Omallenikin...
" Äiti on sana suloinen,
mielikuva turvallinen.
Kaikki maailman murheet hän lastensa puolesta kokisi
jos se vain elämän kulun puolesta sopisi "
Miten hyvä oli tulla koulusta kotiin, kun äiti istui keittiön pöydän ääressä ja kutoi.Milloin mitäkin, mutta minun äitini oli ahkera tekemään käsitöitä. Vanhat vaatteet saivat aivan uuden elämän hänen käsissään. Nykyään sitä sanotaan tuunamiseksi, mutta silloin se ei ollut mikään trendi vaan pakko.Myös ne karjalanpiirakat, joita äiti osasi valmistaa..Kalakukko ja nauriskukko, joka oli ihaninta mitä muistan..Nam..Ne on jääneet muistiin hetkinä, kun tulimme ja nakkasimme vaatteet eteiseen ja syöksyimme katsomaan, mitä äiti on leiponut sillä aikaa, kun olimme koulussa.Paljon on muistoja, jotka aika kultaa..
Jossain koulun juhlassa olen esittänyt Eino Leinon runon Yksin hiihtäjä ja se on jäänyt mieleeni. Runo kuvaa niin hyvin sitä tunnetta, kun tultiin mäenlaskusta ja hiihtämästä. Paleli ja vaatteet olivat märät. Äidin kaapista löytyi aina lämpimät villasukat märkien tilalle.Turvallisuuden tunnetta, kun tuli pimeästä ja kylmästä. Turvallisuuden tunnetta, kun äiti oli aina kotona tullessamme koulusta.Ne ovat jääneet lapsuudesta mieleen ja sydämen sopukoihin. Äiti ei halunnut kodin ulkopuolelle töihin. Hän halusi olla kotona meidän lasten takia. Huolehtia meistä, vaikka se silloin kyllä tuntui ihan turhalta. Silloin sitä ei niin huolenpidolta ajatellut. Asia vaan oli luonnollinen ja jokapäiväinen.
Tiedän, että vanhempieni elämä ei ole ollut helppoa. He viettivät suurimman osan elämästään korvessa, erämaiden tuntumassa. Rajan läheisyydessä.
Äitini koki sodan kauhut. Talvisota, jonka katkerat taistelut käytiin hänen synnyinpitäjässä. Kotikylän liepeillä. Kun taistelut olivat tauonneet ja väki palaili kotitanhuville, kylän savut olivat sammuneet, kodit raunioina. Elämän tuli silti jatkua. Rajanasukas luotti tulevaisuuteen.
Kahden vuoden päästä syttyi jälleen sota. Isänmaa tarvitsi jokaista. Ja niin äitikin antoi oman osuutensa isänmaan hyväksi .
Tässä äiti oikealla ensimmäisenä. Lottapuvussa.
Näistä asioista emme paljon puhuneet,mutta monesti illalla nukkumaan mennessä äiti pyysi myös meitä rukoilemaan TaivaanIsältä rauhaa. Sellaista rauhaa, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä sotaa ja kärsimystä, mitä hän on nähnyt ja kokenut. Sellaista elämää äiti toivoi lapsilleen.
Isäni ammatin vuoksi olemme joutuneet muuttamaan asuinpaikasta toiseen. Milloin vaihdettiin paikkakuntaa , milloin taas kyläkuntaa. Ne ovat vaatineet voimia ja sopeutumista uusiin olosuhteisiin. Uusiin ihmisiin ja kouluihin. Tutut ja turvalliset kuviot täytyi jättää ja uudet asiat ottaa vastaan haasteena. Näin jälkeen päin sitä voi ajatella rikkautena. Uskon siihen, että kaikki kokemukset, oli ne hyviä tai huonoja, ovat opettaneet arvostamaan elämää. Kotia , työtä ja terveyttä.
Tiedän, että äiti lähetti hiljaisia, nöyriä rukouksia Korkeimmalle puolestamme. Pyysi voimia kestää kaikki mitä hänen tielleen oli annettu. Luulen, että äiti ja isä pitävät meistä huolta vieläkin..Äiti leppoisasti "papattaen" ja isä piippua tuprutellen " pikkuhiljaa ". Se oli hänen lempilauseensa. Kaikki voi tapahtua elämässä pikkuhiljaa..Ollaan vaan kärsivällisiä. Aina asiat loksahtaa paikoilleen. Elämässä käy niinkuin on tarkoitettu.
Olen onnellinen siitä, että äiti sai siirtyä tuonilmasiin ennen isää ja Raimo-veljeä.Siitä on jo 23 vuotta. Suru ja ikävä on sydämessä. Siellä äiti lepää synnynkylänsä hautausmaalla. Isä ja Raimo-veli ovat myös siellä. Humiskoon koivut heille siellä omaa lauluaan. Käymme siellä kuuntelemassa kesäisin tuulen huminaa ja muistelemassa heitä. He saavat levätä rauhallisessa paikassa. Siellä on rauha ja hiljaisuus. Joskus sen rikkoo vain konkeloon jäänyt ja siihen kuivanut puu, joka sitten tuulessa valittaa kohtaloaan.
Mari kirjoitti äitienpäivärunossaan minulle sen minkä olisin myös minä halunnut äidilleni sanoa
" Kiitos, ÄITI, että olet sinä -
ilman sinua minä en olis minä. "
Tässä kokonaisuudessaan Marin runo
Äidille!
jolla on ideoita pullollansa reppu.
Repusta hän onkii monet aatteet,
puput, nallet sekä niiden vaatteet.
Moni sukkahousueukko sekä -ukko
on monen hymyt suonut.
Hyllyn reunoja somistaa aikamoinen joukko
joka on äidin taidon iloksemme tuonut.
Äiti on mestari heiluttamaan kauhaa
äidin herkkuja monet leuat jauhaa.
Kun koti-ikävä mulle yllättää
mielessäni rieskan tuoksu väpäjää.
Äiti on sana suloinen,
mielikuva turvallinen.
Kaikki maailman murheet hän lastensa puolesta kokisi
jos se vaan elämän kulun puolesta sopisi.
Kiitos Äiti,että olet sinä-
ilman sinua minä en olisi minä."
Lämmintä Äitienpäivää!
Tämä on parhaita lahjoja mitä olen saanut! Kiitos Mari!
Minä hiihtelen hankia hiljakseen,
jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,
minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie.
Vai vääräkö lie?
Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.
Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin,
mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on.
Nyt lepohon
ei aikaa vielä, ei aattelohon.
Olen hiihtänyt metsää, järveä
ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen
ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa
mun jäi kotomaa,
mut voimani, voimani raukeaa.
Olen vierinyt maita ma vieraita
ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut
ja levänneeni en muista.
Mut määräni pää
yhä loitoksi jää.
Mun on niin kylmä, mua väsyttää.
Ne nousevat lapsuusmuistot nuo,
ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas
ja taattoni hapset harmaat.
Se vast' oli mies!
Se taruja ties,
kun joutui ilta ja leimusi lies.
Minä hiihtelen hankia hiljakseen.
Tuul' hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois
vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin
nyt yksinäin
minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?
Ei, enhän mä korpea hiihdäkään,
minä hiihdänhän siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen,
tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy,
eikö lapsia näy,
kun ilta jo hangilla hämärtäy.
Elä murehdi turhia, äitini mun,
me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin,
meill' onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää
sormi yks tai tää,
sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Me hiihdämme alta ikkunan,
me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee,
emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa!
kaikk' kerrassaan!
Ovi auki ja äidin helmahan vaan.
Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Tuul' hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie.
Päivä loppunut lie
ja loppunut yksin hiihtäjän tie.
-Eino Leino-
Intuitio ja kuudes aisti
Tiedostamaton tiedetty tieto on siis intuitiota. Intuitio on siis yksi tulkinta yliluonnollisena pidetylle kuudennelle aistille. Intuitio on sanaton, ei-looginen ja tiedostamaton tapa ajatella. Toinen tapa on verbaalinen, looginen ja tietoinen. Intuitio perustuu aivojen tiedostamattomaan ja sanattomaan kykyyn kerätä ja käsitellä tietoa ja etsiä hankalasti havaittavia asiayhteyksiä. Kun aikaa on vähän ja tieto on puutteellista, intuitio voi olla oikea tapa ajatella. Intuitiota varten aivoissa on oma muistijärjestelmä alitajuisille muistoille, jotka ovat tietoisuuden tavoittamattomissa.
